Tänään

Yhdistin identiteetit ja päätin sen. Tästä tulee nyt sellainen. Parantumismyönteinen. Elämäntuoksuinen. Vielä on purettavaa ja siksi en aio taas kadota kokonaan.

Matka kokonaiseksi ei lopu koskaan.

En sitten runoillutkaan

Jäin sadan gramman päähän 48:sta. Sitten viisi päivää valui viemäriin, paino ei. Se pomppasi ja lähti sitten liian hitaasti takaisin. Aivan kuin siellä ylhäällä olisi joku magneetti, joka vetäisi sitä ylöspäin. Tai mahani tuplaisi puklauksen rippeet. Ken tietää. Minä vain olisin jo väsynyt. Viisampi lopettaisi, minä en vielä.

Koska olen turvonnut pallo, laatikkonaama, kasa iljettävää ihraa, joka valuu muotin yli. Ei saa oksentaa, nälkiintyä vaan. Laske ja rajaa, paremmin ja tehokkaammin tällä äksännellä kertaa. Rangaistusta tulee vaatia. No kun täytyy vaan.

Teen outoja asioita. Testaan ihmisten mukavuuskuplia. Vaikka minähän tässä olen se, jota aina pelottaa. Sairaan jännä maailmaa. Vielä jännempi mieli

Klovnin punainen

Istun reunalla
petaamattomalla,
klovnin puvussa.

Katson alas viettävään puutarhaan
te suutelette
pudotan avaimen.

Myrkky nousee
sekoittuu sappeen,
kumarrun
käännyn
puhdistaudun,
pois likaiset ajatukset.

Tartun ajattomuuteen
kaiverran sen kilveksi
rintalastaani,
kipuni kotiin.

Tuleva ja mennyt,
mykistetty.

Päivän asu

Kaikuu
kaikuu
kaikuu,
tyhjässä mielessä
soi ei-mitään.

Seireeni tanssii
enkelivalssin,
levittää siipensä,
eilisen teelehdet.

Älä ennusta,
näen tulevan.

K
u
p
p
i

n u r i n .

49,6 asiaa hajottaa. 90 minuuttia, oksensin kolmesti. Kerran vettä. (Hahahaha, luulenko, että puhdistuin?)

Mutta ei se mitään, muutenhan viikko on mennyt hyvin! Olin paikalla kun piti, tein mitä käskettiin ja kannoin vastuualueeni niin kuin lupasin. Tanssin satuja ja väläytin pergamenttihymyjä. (Kuulostaa paremmalta kuin kellastunut.) Tänään pukeuduin jopa hameeseen, tein niin arkena viimeksi kesällä. Melkein ajattelin, että tänään tässä kropassa on ihan hyvä. (Mutta parempi kun vielä -2.)

Sitten se vain meni pois.

Thought Through Ghosts to Get Here

Mitäs. Viikko sitten ABC loppui 48 tuntia kestäneeseen ahmimis-oksentamisputkeen, kävin moikkaamassa henkistä pohjaa ja palailin pikkuhiljaa elävien kirjoihin tämän viikon vanhetessa. Eilen painoin karmaisevat 100g enemmän kuin ennen ABC:n kosahtamista, tänään enemmän, koska tein eilen jotain käsittämätöntä: söin illalla ranch-dippiä, porkkanoita, suklaalevyn ja 180g karkkia (kahdessa erässä) - enkä oksentanut! Toisaalta hyvä minä, toisaalta apua apua läski.

Ahmin ja oksensin myös koko torstai-illan. Sen jälkeen pohdiskelin näin siniseen päiväkirjaan:

"En oikeasti käsitä tätä. Minulla oli ihan hyvä olla. Hymyjä, ihmisiä, tanssia, tunteita ja eilen puhuin äidin kanssa aivan uskomattoman maratonpuhelun, jonka aikana käsiteltiin sellaisia aiheita, joista en olisi koskaan uskonut voivani puhua äidin kanssa. Kerroin rehellisesti mitä kuuluu. Mitä terapiassa on puhuttu.

Äiti kysyy miten ihmeessä minulle on voinut syntyä tiettyjä käsityksiä, mitä he ovat tehneet väärin. Ja minä sanon, ettei se ole niin yksinkertaista. Minä vain olen tällainen, helposti vaikuttuva ja minuun on osunut niin monen tekijän summa, että minulla ei koskaan tainnut olla mitään mahdollisuuksia. Minä vain tunsin painetta, imin sen itseeni ja hajosin. Hajoan edelleen. Vaikka tiedostan miksi, se ei tunnu juurikaan auttavan. Tänään olen oksentanut jo kaksi kertaa. En jaksa. En ymmärrä. En.

Kaikista älyttömintä tässä on, että minä aivan oikeasti kerroin äidille miltä minusta tuntuu seurata sivusta isän ja äidin välisiä konflikteja. Kuinka ahdistun. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Tunnen molempian vihan, ärsyyntymisen ja ahdingon. Minusta tuntuu niin pahalta. Varsinkin, kun en osaa tehdä asialle mitään. Ja koen, että minun pitäisi tehdä jotain. Vaikka järjelläni ymmärrän, että minä en liity heidän riitoihinsa (nykyään) mitenkään, eikä minun tarvitse tehdä mitään. Heillä on oikeus tunteisiinsa. Siitä huolimatta minuun sattuu.

Äiti kuulosti niin avuttomalta. "Kun ei yhtään tiedä miten pitäisi käyttäytyä." Sekin vielä. Vertaan nykyistä äitiä kaikkiin niihin äiteihin, jotka muistan. Minusta tuntuu, että äiti on muuttunut niin paljon. Kasvanut niin paljon. En usko,että äiti on koskaan tarkoittanut minulle pahaa. Asettaa sairaita paineita. Sairaisiin mittasuhteisiin ne ovat paisuneet vasta minussa.

Sisälläni velloo konfliktien meri ja rannaton ristiriita. Tyynet päivät herättävät toivoa, myrskytessä tekisi mieli luovuttaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos ongelma olisi ihmiset ympärilläni, kulutuskulttuuri jossa elämme, tai jokin välittäjäaine, joka aiheuttaa tämän kaiken. Mutta kun se ei enää mene niin. Ympäristöä, jossa sairastuin ei enää ole. Ihmissuhteet ovat muuttuneet, sairastan kaikuja. Eikä niitä mykistetä pelkällä seronililla.

Tiedostan, että en koskaan tule olemaan superäiti tv-mainoksista. En tule pukeutumaan jakkuhaarniskaan ja keskustelemaan talouspolitiikasta. Haluan tutkimusmatkailla elämässä, tatuoida elämän epätarkoituksen olkapäähän, riisua turkoosit converseni tai korkokenkäni jonkun toisen kenkäparin viereen ja olla onnellinen ilman, että pelkään. Pelkään, että se kaikki viedään pois, koska en ansaitse sitä.

Kaikki voisi olla niin hyvin. Jos tällä hetkellä todennäköisin tuleva kuolinsyyni ei olisi sydänpysähdys ja vaipuminen omaan oksennukseeni. Mikä saa minut luulemaan, että kaikki muuttuu jotenkin paremmaksi jos digitaalinäytöllä vilkkuu 50,3 pikkunorsun sijasta 4x norsua?

Minä en vain tajua."

Pitäisi varmaan lopettaa joko tämä blogi tai sininen päiväkirja. Hankalaa kun ajatuksia velloo monessa paikassa. Toisaalta bloggaaminen tuntuu tutummalta ja helpommalta, toisaalta päiväkirjaan on turvallisempi kirjoittaa.

Katselen Nellyltä halpoja juhlamekkoja ja leikin ajatuksella, että tilaisin jonkin tosi pienen. Motivaatiomekoksi.

Ärsytän itseäni.

I am...